Jaana Shelby Kirjoitus on julkaistu Eira Korpisen toimittamassa "Kohti ilon pedagogiikkaa" -julkaisussa. Lähtökohta
Perheessämme on viisi lasta ja kaksi aikuista. Todettakoon näin uusioperheiden aikana, että olemme molemmat kaikkien viiden vanhempia. Pääkaupunkiseudulla asuessamme olimme saaneet aikaan neljä lasta, joista ensimmäinen ehti käydä ruotsinkielisen kielikylpyesikoulun ennen maallemuuttoamme. Ennen hänen ensimmäistä kouluvuottaan ostimme vanhan kyläkaupan Varsinais-Suomen Kiskon kunnasta, Aijalan kylästä.
Luottamuksen ympäristö
Muuttomme aikoihin Aijalan kylän lapset kävivät naapurikylän kyläkoulua, jossa lapsiluku vaihteli 2000-luvun alkupuolella 25-28 välillä. Koulussa opetettiin yhdysluokissa luokkia 1-2 ja 3-6. Osittain yhdysluokkaopetuksen ja koulun pienen oppilasmäärän vaikutuksesta koulun ilmapiiri oli kannustava ja erilaisuutta huomioon ottava.
Koulun oppilaista osalla oli erilaisia oppimisvaikeuksia, jotka hoidettiin integroidusti siten, että koululla kävi tarpeen mukaan muutamina päivinä viikossa erityisopettaja. Joillain oppilailla oli henkilökohtaisia avustajia ja lisäksi luokissa oli vaihtelevasti kouluavustajia.
Jo ensimmäisissä koulun joulujuhlissa istuimme kyläläisten joukossa ällistyneinä. Juhlien ohjelma oli miltei kokonaan lasten itsensä generoimaa ja sitä oli paljon. Mukana erilaisissa näytelmissä ja kuvaelmissa olivat koulun kaikki oppilaat, ja kaikki olivat esiintymässä useaan otteeseen. Erityisen hienoa meistä kaupungista muuttaneista oli se, että myös herkimmässä esiteini-iässä olevat pojat olivat täysillä mukana. Heidän ikätoverinsa suuremmissa kouluissa eivät voi sallia itselleen tällaista hauskanpitoa, sillä siinä voi joutua toisten coolien jätkien naurun alaiseksi. Näiden esiintyessään ilakoivien lasten elämä perustui selvästi siihen luottamukseen, että hauskaa voi pitää monella tavalla joutumatta tinkimään maineestaan ikätovereiden silmissä.
YhteisöllisyyttäKoulu oli kahden kylän toiminnan sydän, sen tiloissa kokoontui 4H, kansalaisopisto, kyläyhdistykset, tiehoitokunnat ja nappulaliiga. Koulu oli kyläläisten olohuone, jota energisen rehtorin luvalla käytettiin kuin omaa. Kylälle syntyvät lapset olivat kouluikään tultuaan viettäneet lukuisia touhukkaita päiviä ja iltoja koulun syövereissä muiden kyläläisten kanssa. He olivat jo oppineet tuntemaan sen joka kolkan ennen kuin astuivat sen ovesta oppilaina.
Myös koulussa työskentelevät aikuiset olivat heille tuttuja ja opettajilla oli etuoikeus tutustua oppilaisiin jo aivan pienestä pitäen.
Kyläkoulu vastatuulessa
Koulun kohtalo oli ollut vaakalaudalla 80-luvulta asti ja säännöllisin välein sitä oltiin lakkauttamassa milloin mistäkin syystä. Vuoden 2004 kuntavaalien tulosten selvittyä tuli kiire lakkauttaa tämä Kiskon kunnan ainoa kyläkoulu. Taistelu oli kovaa ja siihen uhrattiin aikaa ja vaivaa. Koulun menetyksen uhka yhdisti kyläläisiä kamppailuun.
Keväällä 2005 koulu sulki ovensa viimeistä kertaa. Pitkään elänyt unelma oman yksityiskoulun perustamisesta kaatui lopulta rahan ja opetustilan puutteeseen. Suurin osa kylien koululaisista meni kunnan ainoaan kouluun keskustaajamaan, osa naapurikuntien kouluihin. Omat lapsemme alkoivat käydä kotikoulua kotona. Alussa mukana oli myös eräs Yhdysvaltoihin muuttavan perheen neljäsluokkalainen saamassa kielikylvetystä.
Kotikoulun perusteetAjatus kotiopetuksesta oli elänyt lasten yhdysvaltalaisen isän mielessä jo jonkin aikaa, Yhdysvalloissahan kotiopetus on melko yleistä. Siellä kotiopetus on haastanut julkisen koululaitoksen ja innoittanut senkin parempiin tuloksiin. Yhdysvalloissa syy kotiopetuksen järjestämiseen on usein julkisten koulujen opetuksen puutteellisuus.
Meidän syymme kotiopetuksen valitsemiseen oli voida jatkaa sitä hyvää työtä, mihin kyläkoulu yhdysluokkineen oli meidät tutustuttanut. Ihanteena oli siis yhdysluokkaopetuksen jatkaminen vaikka pienimuotoisesti. Mieluummin olisimme pitäneet lapsemme kyläkoulussa, mutta se mahdollisuus meiltä vietiin.
Yhdysluokkaopetuksessa kukin lapsi on omalla vuorollaan pieni ja avun tarpeessa, mutta myös vuorollaan vanhempi ja valmis ohjaamaan itseään pienempiä. Näin lapsen kuva itsestään oppijana muodostuu terveesti ja tasapainoisesti. Hän oppii luottamaan omaan kykyynsä oppia ja samalla hyväksyy sen, että jokainen tarvitsee ohjausta ja apua toisilta.
Tämä lapsen kuva itsestään oppijana on ensiarvoisen tärkeää nykylapsille siksi, että heidän on elämänsä aikana jatkuvasti opittava ja omaksuttava uutta riippumatta siitä, minkälaisella työllä he elantonsa ansaitsevat. Ne, jotka näkevät itsensä tyhminä tai hitaina oppijoina, eivät kykene helposti käyttämään kaikkea potentiaaliaan ja heidän elämänhallintansakin voi olla puutteellista heikon itsetunnon vuoksi. Valitettavasti liian monet erilaiset oppijat vielä nykyäänkin leimautuvat sekä itsensä että muiden silmissä. Erilaisuus on edelleen riittävä syrjinnän ja syrjäytymisen syy lasten keskuudessa.
Kun oppiryhmässä on eri ikäisiä ja -kykyisiä lapsia tulee erilaisuuden hyväksymisestä luonnollinen osa elämää. Erityisopetusta tarvitseva lapsi ei leimaudu omissa eikä muiden silmissä, sillä yhdysluokkaryhmän jäsenet jakaantuvat eri tilanteissa eri ryhmiin ja yksinkin tehdään asioita. Kun samanikäisten ryhmässä yleiset samanlaisuuden paineet puuttuvat, hyväksyvät lapset erilaisuutta sekä itsessään että toisissa helpommin.
Erilaisuuden hyväksyminen ja uskallus luovuuteen ovat asioita, joiden emme uskoneet toteutuvan vuosiluokkaryhmässä. Hyväkään opettaja ei voi ratkaisevasti muuttaa sellaisen ryhmän dynamiikkaa, ja jokainen suuressa luokassa oppilaana ollut tietää, kuinka paljon energiaa menee siihen, että välttää naurunalaiseksi joutumista.
Erityisen tärkeäksi koimme sellaisen sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden tärkeyttä korostavan ilmapiirin luomista, jossa suosiota ei saavuteta toisia simputtamalla. Mielestämme oli ja on tärkeää, että lapset oppivat oikean ja väärän ja oppimansa moraalijärjestelmän soveltamisen ihmissuhteissa ja käytännön tilanteissa. Olemmekin kokeneet, että ala-asteikäisten kanssa eettisistä ja moraalisista aiheista keskustelu on tärkeä osa jokapäiväistä kasvatusta. Siitä olemme saaneet olla osana kotikoulussamme päivittäin.
Eri-ikäisten oppimisryhmän sivutuotteena näimme senkin ihmeen, että 3,5-vuotias poikamme oppi ompelemaan tavallisella neulalla ja langalla kangaspaloja yhteen. Hänelle oli annettu tehtäväksi leikata kuvioita kankaasta, mutta se kiinnosti häntä vain hetken. Hän ei pitänyt omaa tehtäväänsä kiinnostavana kun näki isompien lasten tekevät ristipistotöitä. Hänkin halusi neulan ja lankaa.
Opettaja antoi ne hänelle ja näytti miten niitä käytetään. Sitten hänelle annettiin tehtäväksi ommella saumat ja luoda näin pienen kangaspussin. Hän suoriutui tehtävästä hienosti ja kangaspussi roikkuu nyt hänen sänkynsä päädyssä.
Kotikoulun rakenne
Viidestä lapsestamme kotikoulun aloitti syksyllä 2005 kolme ja lisäksi yksi aloitti esikoulun kotona. Viides lapsemme oli kotikoulun alkaessa kolmevuotias. Anna aloitti kotona viidennen luokan, Amanda kolmannen ja Ellen toisen luokan. Ester kävi esikoulua kotona. Jesaja (3 v.) osallistui kuvaamataidon ja käsityön tunteihin.
Opettajina koulussa toimi syyslukukaudella pääsääntöisesti yhdysvaltalainen isä, kevätlukukaudella suomalainen äiti. Koko lukuvuoden tuli kouluun kerran viikossa ulkopuolinen vapaaehtoinen taito- ja taideaineiden opettaja, joka siis opetti kuvaamataitoa, käsitöitä ja musiikkia.
Koulu alkoi joka arkiaamu klo 9 ja päättyi iltapäivällä vaihtelevasti. Välitunteja ei pidetty yhtä taajaan kuin normaalissa koulussa, vaan koulua käytiin lyhyin tauoin aina lounasaikaan asti. Ruokailun jälkeen oli noin tunnin pituinen välitunti, joka vietettiin kokonaan ulkona.
Lomia pidettiin samoihin aikoihin kuin kunnan koulu, ja opetuksen osana tehtiin retkiä ja pidettiin erilaisia teemapäiviä, joiden aloitteentekijöinä olivat yleensä lapset itse. Esimerkiksi retki kylpylään tehtiin vasta hiihtoloman jälkeen, jolloin vältyttiin ruuhkalta.
Pyrimme konkretisoimaan opitut asiat mahdollisimman hyvin siten, että niiden arkipäivän sovellutuksien kautta asiat jäisivät mieleen. Näin esimerkiksi matematiikkaa opeteltiin kun piirakkaresepti piti kertoa neljällä. Samoin kotitaloustöissä saatiin harjoitusta paino- ja tilavuusmittojen käytössä.
Kotikoulun ei tarvitse noudattaa minkäänlaista tuntikehystä, vaan eri asioihin voidaan käyttää kunkin oppilaan kohdalla hänen tarvitsemansa aika. Toista luokkaa käyvä Ellen joutui kamppailemaan muita pidempään lukemisen ja kirjoittamisen kanssa. Hänelle perheen kaksikielisyys on ollut suurempi haaste kuin isommille siskoilleen. Ellen oli saanut kyläkoulun ensimmäisellä luokalla tukiopetusta siten, että hänelle opetettiin hetken aikaa suomea kuin äidinkieleltään vieraskieliselle. Varsinaista lukihäiriötä ei todettu, eikä myöskään keskittymisvaikeuksia. Toisaalta viidesluokkalainen Anna on kotikouluvuoden aikana opiskellut jo joistain aiheista kuudennen luokankin kursseja. Hänelle rakkaita aiheita kuten Suomen historiaa on valaistu lukemalla useita eri aikakausien Suomen historian kirjoja, joita on haalittu kirpputoreilta ja divareista.
Kotikoulun ajankäytön joustavuus on sekä lasten että aikuisten kannalta hyvä asia, kunhan riittävä kurillisuus säilyy. Kun eräänä aamuna taideaineiden opettaja soitti myöhästyvänsä, koska hänen kissansa oli alkanut poikia aamiaisen aikana, lähti koko kotikoulujoukko kiireesti tätä syntymän ihmettä katsomaan. Tuloksena oli biologian, eläintieteen ja kuvaamataidon päivä, josta opinnäytteiksi jäi joukko kirjoitelmia ja piirustuksia. Kokemus teki suuren vaikutuksen koko oppilasjoukkoon.
Kotikoulu ja kuntaOpetuksen edistymistä seurasi lain mukaisesti kunnan kouluviranomainen, joka meidän tapauksessamme oli kunnan keskuskoulun, ja nyt siis kunnan ainoan toimivan koulun, rehtori.
Yhteistyön helpottamiseksi ja etenemisen yhteismitallisuuden vuoksi päätimme kotikoulussamme seurata kunnassa hyväksyttyä opetussuunnitelmaa aina koulukirjavalintoja myöten.
Aluksi meidän oli vaikeaa saada listaa kunnan koulun käyttämistä kirjoista. Lisäksi kirjoja ei ollut saatavilla oman talousalueen kirjakaupoissa, vaan ne hankittiin suoraan kustantajien myymälöistä Helsingistä. Oppimateriaalihankintoihin meni melkoinen summa rahaa.
Lapset kävivät siis aika ajoin kokeissa kunnan koulussa. Koska meillä ei ollut syyslukukaudella tietoa opetuksen etenemistahdista koulussa, kävivät lapset tavan takaa kokeissa aiheista, joita heille ei vielä ollut opetettu. Aina emme edes tienneet mistä aiheista kokeita pidetään. Koetulokset olivat siten hyvin vaihtelevia.
Syyslukukauden lopulla saimme sovittua järjestelyn, jossa kevätlukukaudella joka perjantai saimme sähköpostitse tietää, miltä eri oppikirjojen sivuilta viikon viimeiset läksyt on eri luokka-asteilla annettu. Näin meillä oli paremmat eväät seurata koulun vauhtia. Koetuloksetkin paranivat.
Ikäisten seura
Kotikoulumme suurin haaste on kunkin lapsen omanikäisen seuran puute. Ratkaisuamme onkin kritisoitu erityisesti sen vuoksi, että lastemme katsotaan jäävän ilman ikäistään seuraa. Lisäksi on selvää, että sisarusten väliset suhteet eivät täysin vastaa muiden lasten kanssa solmittuja suhteita.
Pyrimme tarjoamaan lapsillemme mahdollisimman monia tilaisuuksia ikäissuhteiden luomiseen. Näitä tilaisuuksia ovat olleet kerran viikossa kokoontuva seurakunnan lapsikuoro, kahden vanhimman lapsen VPK-harrastus, jossa kokoonnutaan kerran viikossa. Kaikki koululaiset ja esikoululainen ovat lisäksi käyneet kunnan järjestämää urheilukoulua, sitäkin kerran viikossa.
Näiden lisäksi he ovat lukuvuoden aikana osallistuneet eripituisille vapaa-ajankursseille ja leireille.
Kotikoulun saldoTakanamme on siis yhden lukuvuoden kokemus kotikouluopetuksesta. Lasten koetulosten valossa on todettava, että heidän joukossaan on huippuosaajia ja kielivaikeuksien kanssa kamppailevia ja siltä väliltä. Toisaalta se, mihin kotikoulussamme pyrimme toteutui yli odotusten.
Yhteisöllisyys ja sosiaalisuus, toisten ihmisten ja heidän tekemistensä arvostus ovat osa jokaista kouluhetkeä. Lasten ylitsevuotava luovuus ja nimenomaan vapaus luovuuteen on sekin hämmästyttänyt meitä. He säveltävät musiikkia, luovat kuvaelmia ja näytelmiä, tekevät taidetta ja innovatiivisia käyttöesineitä sellaisella vauhdilla, ettemme sitä osanneet odottaa.
Oppiaineiden opettaminen on muuttunut paljolti yhdessä oppimiseksi, sillä nykykoulun kirjojen lähestymistapa moniin asioihin on niin tyystin toisenlaista, kuin se oli 20 vuotta sitten. Lisäksi on ollut mielenkiintoista tutkia Yhdysvalloista tilattujen koulukirjojen lähestymistapaa suomalaisten vastaavaan. Lapset ovatkin opiskelleet osittain myös näitä ulkomaisia oppikirjoja.
Me vanhemmat ja kotikoulun opettajat olemme saaneet keskustella maailman ilmiöistä lastemme kanssa ja käyttää tätä dialogia oppimisen välineenä. Parhaimmillaan nämä keskustelut sisältävät aimo annoksen filosofiaa, etiikkaa ja logiikan alkeita, joita kaikkia hyvän koulusivistyksen mielestämme tulisikin sisältää. Lisäksi olemme halunneet kehittää lastemme kykyä argumentoida ja väitellä ilman riitelyä. Olemme näin halunneet poimia joitain valikoituja rusinoita anglosaksisen väittely- ja keskustelukulttuurin pullasta.
Silti parasta kaikessa on ollut se järisyttävä oppimisen ilo, jota olemme näin päässeet läheltä katselemaan. Kun toisluokkalainen posket hehkuen kokeista tullessaan ilakoi siitä, että osaa laskea allekkain kolminumeroisia lukuja, on vaikea olla liikuttumatta. Näin ihanaa on uuden oppiminen! Juuri tätä iloa toivomme voivamme iskostaa lastemme mieliin niin, että he koulun jälkeisessä elämässään voisivat innostua uudesta ja suhtautua oppimiseen ilona. Ja luottaa kykyynsä oppia aina uusia asioita.
Kirjoitus on kirjoitettu keväällä 2006.
KirjoittajaJaana Shelby
Aijalantie 123
25550 Aijala
puh 044 503 6867
http://www.jaanashelby.fi/j.shelby(at)ebaana.net
miukumauku korvattu (at) merkeillä roskapostin ehkäisemiseksi.
.jpg)
